Tänään mä tajusin yhtäkkiä ja välähdyksenomaisesti, että mä olen kotona. Mun fyysinen ja henkinen koti on samassa paikassa, tässä ihmissuhteessa näiden seinien sisässä.
Ei niin, että jotain olisi muuttunut (mikään ei muuttunut/vain muutos itse/ja se, miten sitä katsoo), vaan niin että mä viimein avasin itseni sille kuinka hyvä mun on olla juuri tuon ihmisen kanssa.

Tai ehkä sittenkin jokin on muuuttunut. Minä. Mun sisällä on viimeisen puolen vuoden aikana avautunut niin isoja solmuja, että sen käsittelemiseen menee vielä aikaa, mutta jotain sen tuloksesta annettiin mun käsiin tänään tuon oivalluksen myötä. Toinenkin oivallus seurasi: mulla on pitkästä aikaa sellainen tunne, että mä olen kotona itsessäni. Ja siinä ehkä sittenkin on kaiken avain. Jos minun sisällä ei ole kotia, en sitä voi myöskään ulkopuolelleni tehdä/nähdä, mutta kun pääsin kotiin sisälleni, kykenin näkemään kodin myös ympärilläni, ihmissuhteissani, turvallisuden tunteessa.
Tuntuu siltä, että mulle on paikka elämässä. Ei mitään sellaista opiskelu/työ/asuinpaikka-paikkaa, vaan Paikka. Joka on minussa, ja minä voin viedä sen mukanani minne menenkin. Se tuntuu hyvältä.
Minä olen onnellinen.

Ystävyyssuhteet muuttuu ja mutkistuu iän myötä. Jossain ala-asteella kaikki oli vielä niin yksinkertasta, kun välitunnilla pelattiin pelastuspiiloa ja viikonloppuisin oli pyjamabileitä. Varsinkin, jos sattui kasvamaan pikkukylien pikkukylässä, jossa lapsia ylipäänsä oli yhteensä parikymmentä parhaimmillaan. Oli vähän pakkokin porukan hitsautua yhteen, kun ei kertakaikkiaan ollut vaihtoehtoja :D. Eipä silti, osa parhaista muistoistani on tuolta ajalta, ja osan kanssa ollaan edelleen ystäviä, sellaisella lapsuudenystävä-tavalla (nähdään kerran-pari vuodessa, vaihdetaan kuulumisia ja muistellaan naureskellen menneitä, ei mitään vaivaantumista tai etääntymistä). Samoin yläaste-lukio -ajalta on pari ystävää, joihin tulee edelleen pidettyä yhteyttä.
Muutto uudelle paikkakunnalle, lukion loppuminen ja porukoiden hajaantuminen toi kuitenkin eteen sen, että oikeastaan ensimmäisen kerran elämässäni olin tilanteessa, että ystäviä piti lähteä tietoisesti hankkimaan jostain. Kolme tällaista aikuisiällä (18+) muodostettua ihmissuhdetta voinen laskea ystävikseni.

Anna on tuorein tuttavuus, naapuri ja ystävä. Me tutustuttiin viime kesänä koirankusetusreissuilla, kun kummallekin tuli koiranpentu hyvin samoihin aikoihin. Aluksi pennut leikki keskenään pihalla kun satuttiin samaan aikaan ulos, myöhemmin alettiin sopia treffejä, sit alettiin kahvitella toistemme tykönä jne, puhua muustakin kuin koirista. Meillä on sellainen enimmäkseen melko kevyt suhde, heitetään läppää kun rämmitään koirien kanssa metsässä, sellaista mukavaa ja paineetonta yhdessäoloa, samanlainen huumorintaju ja näkemykset monissa asioissa. Toisaalta puhutaan myös vakavammista asioista, ilman sellaista tunnetta että tässä nyt ollaan vakavia ja tehdään tunnustuksia.

Sitten on Jenni. Jennin kanssa ollaan tunnettu jostain vuodesta 2004? Tutustuttiin netissä, samalla palstalla pyöriessä. Jutellaan lähes yksinomaan netissä, ollaan itse asiassa nähty ihan muutamia kertoja näinä vuosina, mutta sitä ei ehkä uskoisi silloin kun ollaan yhdessä. Meitä yhdistää samankaltaiset perheongelmat, sarkastis-kyyninen elämänkatsomus, huumorintaju ja semi-ilkeämielinen taipumus puhua paskaa ihmisistä niiden "selän takana" :D. Jennin kanssa voi puhua mistä vaan, ja puhutaankin. Hoitokoirista, shoppailusta, pääsykokeista, samppanjasta ja mielenterveysongelmista saman keskustelun aikana. Eikä oo vielä tullut sellaista aihetta, mistä ei voitais puhua, tai sellaista tunnetta että olis sanonut liikaa/liian vähän.
Jenni on sellanen tyyppi, jonka puoleen mä käännyn, jos kaipaan rehellisyyttä enkä päänsilittelyjä. Jos jokin on menossa päin vittua, Jenni sanoo sen kyllä, eikä pelkää että mä suutun/loukkaannun tjsp. Toimii toki myös positiivisissa asioissa, valheellisia kehuja ei tipu. ;P

Kolmannen ystävyyssuhteen kuvaamiseen ei oikein sanat riitä, mutta ehkä yritän silti. Even ja mun ulkoiset maailmat eroaa toisistaan todella paljon; meillä on 7 vuotta ikäeroa ja melkein 300km välimatkaa, eikä me todennäköisesti ikinä oltais tutustuttu oikeassa elämässä, mutta sen sijaan törmättiin toisiimme samaisella palstalla, mistä Jenninkin bongasin. (Mun elämä pyörii huolestuttavasti sen palstan ympärillä, mutta screw that).
Siinä missä minä ja Eve ollaan ulkoisesti erilaisia, sisäisesti me ollaan käsittämättömällä tavalla toistemme kaltaisia. Kun me tiedostettiin toistemme olemassaolo, me lähennyttiin ja ystävystyttiin uskomatonta vauhtia. Meillä on niin paljon yhteistä, me ymmärretään toisiamme niin helposti ja me ollaan kerrottu toisillemme asioita, joista me ei puhuta muille. Me ollaan käyty yhdessä läpi aika uskomattomia juttuja jotka on hitsannut meidät yhteen niin kuin vain sellaiset asiat voi.
Jos mun pitäis nimetä yks mun elämäni käänteentekevä ihmissuhde, tämä olis vahva ehdokas. Mä olen kasvanut niin paljon tän tytön kypsyyden, ymmärtäväisyyden ja rakkauden ansiosta, että en oikein edes ymmärrä. Monesta asiasta saan olla kiitollinen, ja voin vain toivoo että tunne on molemminpuolinen. :)

Hmm.. tän entryn tarkoitus oli ehkä joku muukin, ku vakuutella itselleni että mulla edelleen on ystäviä ;Pmut se lensi ikkunasta ulos. Olkoon tämä tämmöinen syrjähyppy mun pyrkimyksestä yleisluontoisempaan höpinään.

Viime aikoina on pyörinyt paljon mielessä naimisiinmeno, ja mitä se todella tarkoittaa. Vihkikaavassa kysytään "...kysyn sinulta, MM, tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi (aviomieheksesi), olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?"
Paino sanalla tahdon, ja syystä. Kukaan ei voi luvata, tai ainakaan ei pitäisi luvata, että rakastaa aina ja ikuisesti. Sen voi luvata, että tahtoo. Mutta mitä hittoa se sitten tarkoittaa, että tahtoo? Mulle itselleni tahto on jotain sellaista, joka todella punnitaan siinä vaiheessa, kun mitään muuta ei enää ole jäljellä. Eräs nettituttu-pappi kuvasi sitä mielestäni hyvin sanomalla, että tahto punnitaan todella siinä vaiheessa, kun eropaperit vedetään ensimmäisen kerran pöydälle realistisena vaihtoehtona. Siihen vaaditaan hitosti tahtoa, että yrittää vielä kerran, tosissaan. Kun silmät tummenee vihasta ja sisällä kuplii ääneensanomattomat loukkaukset. Tahto kurottaa yli kaiken sen, tahto vie kohti uudelleenlöytämistä. Toisaalta tahtoa tarvitaan paljon, paljon ennen kuin luisutaan t,uohon hetkeen. Tahtoa on myös arkipäivän pienissä hetkissä, kun on ylitöitä ja väsymystä ja sotkua ja ahdistunutta hiljaisuutta. Tahto katsoo ohi sen, ohi parranajon jäänteiden kylppärin altaassa, ohi likaisten sukkien lattialla, ohi väsyneenä lipsautettujen loukkauksien, ohi vuosien. Tahto muistaa kaksi kirkassilmäistä nuorta aamukolmelta kesäisenä maanantaina autossa tyhjällä kylätiellä. Tahto muistaa hymyt, onnenkyyneleet, ensimmäisen yhteisen asunnon, haaveet ja toiveet. Tahto vie läpi, jos ei nyt ihan harmaan kiven, niin harmaiden päivien.
Me ei olla vielä sanottu tahdon "Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa", mutta paljon tahtoa on siitä huolimatta tarvittu jo siihen, että on päästy tänne asti. Parisuhteessa tahtoa tarvitaan joka päivä. Toisina päivinä se tahtominen on vaan pirun paljon helpompaa, kun vielä kuuden vuoden jälkeenkin jaksaa tiirailla toista vaaleanpunaisten lasien läpi, toisina päivinä taas... noh, ei. :D