Tänään mä tajusin yhtäkkiä ja välähdyksenomaisesti, että mä olen kotona. Mun fyysinen ja henkinen koti on samassa paikassa, tässä ihmissuhteessa näiden seinien sisässä.
Ei niin, että jotain olisi muuttunut (mikään ei muuttunut/vain muutos itse/ja se, miten sitä katsoo), vaan niin että mä viimein avasin itseni sille kuinka hyvä mun on olla juuri tuon ihmisen kanssa.

Tai ehkä sittenkin jokin on muuuttunut. Minä. Mun sisällä on viimeisen puolen vuoden aikana avautunut niin isoja solmuja, että sen käsittelemiseen menee vielä aikaa, mutta jotain sen tuloksesta annettiin mun käsiin tänään tuon oivalluksen myötä. Toinenkin oivallus seurasi: mulla on pitkästä aikaa sellainen tunne, että mä olen kotona itsessäni. Ja siinä ehkä sittenkin on kaiken avain. Jos minun sisällä ei ole kotia, en sitä voi myöskään ulkopuolelleni tehdä/nähdä, mutta kun pääsin kotiin sisälleni, kykenin näkemään kodin myös ympärilläni, ihmissuhteissani, turvallisuden tunteessa.
Tuntuu siltä, että mulle on paikka elämässä. Ei mitään sellaista opiskelu/työ/asuinpaikka-paikkaa, vaan Paikka. Joka on minussa, ja minä voin viedä sen mukanani minne menenkin. Se tuntuu hyvältä.
Minä olen onnellinen.