Viime aikoina on pyörinyt paljon mielessä naimisiinmeno, ja mitä se todella tarkoittaa. Vihkikaavassa kysytään "...kysyn sinulta, MM, tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi (aviomieheksesi), olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?"
Paino sanalla tahdon, ja syystä. Kukaan ei voi luvata, tai ainakaan ei pitäisi luvata, että rakastaa aina ja ikuisesti. Sen voi luvata, että tahtoo. Mutta mitä hittoa se sitten tarkoittaa, että tahtoo? Mulle itselleni tahto on jotain sellaista, joka todella punnitaan siinä vaiheessa, kun mitään muuta ei enää ole jäljellä. Eräs nettituttu-pappi kuvasi sitä mielestäni hyvin sanomalla, että tahto punnitaan todella siinä vaiheessa, kun eropaperit vedetään ensimmäisen kerran pöydälle realistisena vaihtoehtona. Siihen vaaditaan hitosti tahtoa, että yrittää vielä kerran, tosissaan. Kun silmät tummenee vihasta ja sisällä kuplii ääneensanomattomat loukkaukset. Tahto kurottaa yli kaiken sen, tahto vie kohti uudelleenlöytämistä. Toisaalta tahtoa tarvitaan paljon, paljon ennen kuin luisutaan t,uohon hetkeen. Tahtoa on myös arkipäivän pienissä hetkissä, kun on ylitöitä ja väsymystä ja sotkua ja ahdistunutta hiljaisuutta. Tahto katsoo ohi sen, ohi parranajon jäänteiden kylppärin altaassa, ohi likaisten sukkien lattialla, ohi väsyneenä lipsautettujen loukkauksien, ohi vuosien. Tahto muistaa kaksi kirkassilmäistä nuorta aamukolmelta kesäisenä maanantaina autossa tyhjällä kylätiellä. Tahto muistaa hymyt, onnenkyyneleet, ensimmäisen yhteisen asunnon, haaveet ja toiveet. Tahto vie läpi, jos ei nyt ihan harmaan kiven, niin harmaiden päivien.
Me ei olla vielä sanottu tahdon "Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa", mutta paljon tahtoa on siitä huolimatta tarvittu jo siihen, että on päästy tänne asti. Parisuhteessa tahtoa tarvitaan joka päivä. Toisina päivinä se tahtominen on vaan pirun paljon helpompaa, kun vielä kuuden vuoden jälkeenkin jaksaa tiirailla toista vaaleanpunaisten lasien läpi, toisina päivinä taas... noh, ei. :D